”Laki on hyvä, mutta sitä ei noudateta”

“Laki on hyvä, mutta sitä ei noudateta.” 

Tämä on yleinen lausunto suomalaisessa vammaispoliittisessa - eikä vain siinä, vaan muutenkin poliittisessa - keskustelussa. Esteettömyyden puute on arkkitehtien ja rakentajien vika, vammaispalvelujen niukkuus sosiaalityöntekijöiden vika ja niin edelleen. 

On vaikea sanoa, miksi lain toimeenpanijoita on helpompi syyttää ongelmista kuin lakia. Ehkä laki on jotenkin pyhä, koskematon. Ihmisen tai ammattikunnan tietämättömyys on ehkä helpompi hahmottaa kuin monimutkaiseksi koettu laki. On helpompi vaatia lisää kursseja ja materiaalipankkia kuin parempaa lainsäädäntöä. 

Väitteeseen liitetään usein vielä toinen väite: “Ainakin meidän lakimme on parempi kuin monessa muussa maassa.” Määrittelemättä jää, missä muussa maassa ja miten se muun maan laki on huonompi kuin meillä. 

Totta tämä väite ei ole. Vammaisalan lainsäädäntömme ei ole millään lailla edistyksellistä tai edes ajan tasalla. Oli ehkä kolmekymmentä vuotta sitten, sillä niin kaukaa lait ovat. Monet maat ovat tässä välillä menneet vauhdilla meistä ohi.

Hyvä laki sisältää elementtejä, jotka pakottavat noudattamaan sitä. Noudattamatta jättämisellä pitää olla seuraamuksia noudattamatta jättäneelle. Suomessa voi rakentaa umpiesteellisen rakennuksen, vaikka laissa säädetään esteettömyydestä, koska siitä ei seuraa varsinaisesti mitään. 

Lain pitäisi olla niin selkeä ja tarkkarajainen, että sen noudattaminen onnistuisi ammattilaiselta, jonka tehtävä nimenomaan on soveltaa lakia. Jos suurin osa korkeasti koulutetuista vammaispalvelun sosiaalityöntekijöistä myöntää jatkuvasti liian vähän vaikeavammaisten kuljetuspalveluita yksilöiden tarpeisiin nähden, vika ei taida sittenkään olla heissä, vaan laissa. 

Paitsi että väite on epätosi, se on myös vaarallinen. Sen takia analyysi menee päin honkia ja valitaan toimimattomat ratkaisut. Ne, joilla olisi valtaa asioiden korjaamiseen, pääsevät kuin koirat veräjästä. Mikään ei muutu pysyvästi.