Kaikki politiikka on vammaispolitiikkaa

Olen kuulunut suunnilleen kaikkiin Tampereen kaupungin lautakuntiin. En yhtä aikaa, vaan vuorotellen. Se johtuu ensinnäkin siitä, että meillä vihreissä ei haluta kenenkään olevan samassa luottamustoimessa liian pitkään,  toiseksi siitä, että olin kuntapolitiikassa naurettavan pitkään, 20 vuotta, ja kolmanneksi siitä, että Tampereella on vähän mutta laaja-alaisia lautakuntia. Varavaltuutettuna piti olla kartalla kaikesta kaupungin politiikasta. Olen yhä, se jäi päälle.

Tätä taustaa vasten hämmennyn joka kerta kun joku samastaa vammaispalvelulain ja vammaispolitiikan. Sitä tapahtuu yllättävän usein. Hämmennyn, koska vammaispalvelulaki on vain yksi, vaikka toki tärkeä, laki ja minä olen tehnyt vammaispolitiikkaa kaikissa Tampereen kaupungin lautakunnissa. Käsitys on niin yleinen, että se vaikuttaa politiikan prosesseihin ja vammaispoliittiseen keskusteluun. Jopa hyvin ilmiselvissä asioissa unohtuu vammaisten ihmisten näkökulma. Näin on käynyt esimerkiksi kriiseihin varautumisessa kaikkialla maailmassa - ja sitten ihmetellään, miksi vammaiset ihmiset kuolevat kriisitilanteissa todennäköisemmin kuin ei-vammaiset. 

Todennäköisesti ajatus siitä, että vain vammaispalvelulaki olisi vammaispolitiikkaa, liittyy kapeaan käsitykseen vammaisuudesta ja politiikasta. Unohtuu, että vammaiset ovat yhtä moninainen joukko kuin ihmiset yleensä. Mikä tahansa ihmisiin liittyvä lainsäädäntö siis liityy vammaisiinkin ihmisiin. Vammaisia ihmisiä ei voi eristää maailmasta niin, että meitä koskisi vain yksi laki. 

Se, että kaikki politiikka on vammaispolitiikkaa, tarkoittaa, että kaikessa politiikassa on huomioitava vammaisnäkökulma. Tämä ei ole itsestäänselvää yhteiskunnassa, jota suunnitellaan ja pyöritetään ei-vammaisen enemmistön ehdoilla. 

Tämä tarkoittaa myös sitä, että vammaispolitiikka on politiikkaa. Se toimii politiikan mekanismeilla. Siihen liittyy arvoja, valintoja, rahaa, kompromisseja, konflikteja ja muuta sellaista. Tämä välillä unohtuu, kun retoriikassa korostuu suloinen yksimielisyys heikompien (vammaisia jostain syystä halutaan nimittää heikommiksi, palaan tähän myöhemmin) auttamisesta. Vaarana on, että politiikka jätetään tekemättä ja tulokset jäävät surkeiksi, koska hyvä tahto ei realisoidu lainsäädännöksi ja resursseiksi. 

Vammaispolitiikan osaajana minua on monta kertaa vähätelty sanomalla yhden asian poliitikoksi. Tavallaan ymmärrän, mistä se johtuu, minähän olen aina se joka tämän näkökulman tuo esiin - koska kukaan muu ei tuo. Mutta se, että kaikki on vammaispolitiikkaa tarkoittaa kaiken edellä mainitun lisäksi sitä, että vammaispolitiikkaa ymmärtävän on pakko ymmärtää politiikkaa yleensä. Ei lautakunnissa ja valtuustossa paljon kyselty jonkun yhden asian perään, vaan kaikkeen piti osata ottaa kantaa ja kaikesta piti osata äänestää.