On kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Pahoittelen päivän kankeaa anglistista nimeä, mutta minä en sitä valinnut, joku muu hoiti kääntämisen.
Vammaisiin, etenkin kehitysvammaisiin naisiin kohdistuu kaikkialla maailmassa vielä enemmän väkivaltaa kuin ei-vammaisiin naisiin. Väkivaltaa on monenlaista: fyysistä, henkistä, seksuaalista, taloudellista ja niin edelleen. Useimmiten tekijä on vammaisen naisen lähipiiriin kuuluva henkilö, esimerkiksi perheenjäsen tai avustaja - monessa tapauksessa siis ihminen, jonka avusta vammaisen naisen elintärkeät toiminnot ovat kiinni. Voi olla, että tekijä on ainoa ihminen, joka kykenee kommunikoimaan uhrinsa kanssa.
Erityisen vaiettua on vammaisspesifi väkivalta. Valtasuhteita ja altistavia tekijöitä ei tunnisteta riittävästi. Moni ei tule ajatelleeksi, että esimerkiksi apuvälineen käytön estäminen on väkivaltaa. Avustamistilanteisiin saattaa liittyä väkivaltaa. Esteellinen koti on usein itsessään vapauden riisto ja altistaa lähisuhdeväkivallalle. Väkivaltaa ei välttämättä tunnista edes vammainen nainen itse. Vammaispolitiikassa väkivaltaa mahdollistavia saati sitä ehkäiseviä rakenteita ei tunnisteta.
Seksuaalineuvojana olen puhunut, kouluttanut ja vähän kirjoittanutkin vammaisten naisten kokemasta väkivallasta. Yleinen harhaluulo on, että tärkeintä on kouluttaa vammaisten kanssa työskenteleviä ihmisiä: avustajia, hoitajia, taksikuskeja, mitä kaikkea. Olen eri mieltä.
Kaikkein tärkeintä on, että rakenteet ehkäisevät väkivaltaa. Väkivallan ehkäisy on painava syy siihen, että vastustan laitosasumista ja suhtaudun omaishoitoon ja omaisten toimimiseen henkilökohtaisena avustajana nihkeästi. Molemmat todennäköisesti kaventavat ihmisen elämänpiiriä. Kapea elämänpiiri on vakava riski väkivallan pitkittymiseen. Väkivaltaisesta perheenjäsenestä on huomattavasti vaikeampi päästä eroon kuin perheen ulkopuolisesta avustajasta.
Pitää varmistaa, että vammainen nainen pääsee pois väkivaltaisesta tilanteesta ja suhteesta. Tällä hetkellä tämä ei toteudu. Liian monella vammaisella naisella ei ole muuta verkostoa kuin oma perhe tai asumisyksikkö. Ja vaikka olisikin, ystävien luo pakeneminen ei ole helppoa tässä esteellisten rakennusten ja ympäristöjen maassa. Edes kaikki Suomen (liian vähät) turvakodit eivät ole esteettömiä, vaikka periaatteessa pitäisi olla. Hätätekstiviestijärjestelmässä on puutteita, jotka saattavat olla hädän hetkellä hengenvaarallisia.
Toiseksi tärkeintä on opettaa vammaisia itseään tunnistamaan kaikenlainen väkivalta ja omat rajansa sekä ilmaisemaan ne. Rajojen ilmaisuun ja niistä kiinni pitämiseen täytyy turvata tarvittavat apuvälineet ja palvelut. Jokaisella ihmisellä on oikeus tietää, miten saa apua, jos joutuu väkivallan uhriksi.
Tietysti myös vammaisten ihmisten kanssa työskentelevien täytyy tietää, ettei saa olla väkivaltainen ja puuttua havaitsemaansa väkivaltaan. Vammaisen naisen rajat pitää ottaa vakavasti. Tämän kaiken pitäisi olla itsestään selvää, mutta tiedän ettei se valitettavasti ole.
Neljänneksi: vammaisten naisten pitää saada apua väkivallasta aiheutuneiden traumojen käsittelyyn ja niistä selviämiseen. Sitä varten tarvitaan ammattilaisia, jotka ymmärtävät, ettei vammaisen naisen ongelma ole vammaisuus vaan häneen kohdistunut väkivalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti