Kapea elämänpiiri on väkivallan riskitekijä

On kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Pahoittelen päivän kankeaa anglistista nimeä, mutta minä en sitä valinnut, joku muu hoiti kääntämisen. 

Vammaisiin, etenkin kehitysvammaisiin naisiin kohdistuu kaikkialla maailmassa vielä enemmän väkivaltaa kuin ei-vammaisiin naisiin. Väkivaltaa on monenlaista: fyysistä, henkistä, seksuaalista, taloudellista ja niin edelleen. Useimmiten tekijä on vammaisen naisen lähipiiriin kuuluva henkilö, esimerkiksi perheenjäsen tai avustaja - monessa tapauksessa siis ihminen, jonka avusta vammaisen naisen elintärkeät toiminnot ovat kiinni. Voi olla, että tekijä on ainoa ihminen, joka kykenee kommunikoimaan uhrinsa kanssa. 

Erityisen vaiettua  on vammaisspesifi väkivalta. Valtasuhteita ja altistavia tekijöitä ei tunnisteta riittävästi. Moni ei tule ajatelleeksi, että esimerkiksi apuvälineen käytön estäminen on väkivaltaa. Avustamistilanteisiin saattaa liittyä väkivaltaa. Esteellinen koti on usein itsessään vapauden riisto ja altistaa lähisuhdeväkivallalle. Väkivaltaa ei välttämättä tunnista edes vammainen nainen itse. Vammaispolitiikassa väkivaltaa mahdollistavia saati sitä ehkäiseviä rakenteita ei tunnisteta. 

Seksuaalineuvojana olen puhunut, kouluttanut ja vähän kirjoittanutkin vammaisten naisten kokemasta väkivallasta. Yleinen harhaluulo on, että tärkeintä on kouluttaa vammaisten kanssa työskenteleviä ihmisiä: avustajia, hoitajia, taksikuskeja, mitä kaikkea. Olen eri mieltä. 

Kaikkein tärkeintä on, että rakenteet ehkäisevät väkivaltaa. Väkivallan ehkäisy on painava syy siihen, että vastustan laitosasumista ja suhtaudun omaishoitoon ja omaisten toimimiseen henkilökohtaisena avustajana nihkeästi. Molemmat todennäköisesti kaventavat ihmisen elämänpiiriä. Kapea elämänpiiri on vakava riski väkivallan pitkittymiseen. Väkivaltaisesta perheenjäsenestä on huomattavasti vaikeampi päästä eroon kuin perheen ulkopuolisesta avustajasta. 

Pitää varmistaa, että vammainen nainen pääsee pois väkivaltaisesta tilanteesta ja suhteesta. Tällä hetkellä tämä ei toteudu. Liian monella vammaisella naisella ei ole muuta verkostoa kuin oma perhe tai asumisyksikkö. Ja vaikka olisikin, ystävien luo pakeneminen ei ole helppoa tässä esteellisten rakennusten ja ympäristöjen maassa. Edes kaikki Suomen (liian vähät) turvakodit eivät ole esteettömiä, vaikka periaatteessa pitäisi olla. Hätätekstiviestijärjestelmässä on puutteita, jotka saattavat olla hädän hetkellä hengenvaarallisia. 

Toiseksi tärkeintä on opettaa vammaisia itseään tunnistamaan kaikenlainen väkivalta ja omat rajansa sekä ilmaisemaan ne. Rajojen ilmaisuun ja niistä kiinni pitämiseen täytyy turvata tarvittavat apuvälineet ja palvelut.  Jokaisella ihmisellä on oikeus tietää, miten saa apua, jos joutuu väkivallan uhriksi.

Tietysti myös vammaisten ihmisten kanssa työskentelevien täytyy tietää, ettei saa olla väkivaltainen ja puuttua havaitsemaansa väkivaltaan. Vammaisen naisen rajat pitää ottaa vakavasti. Tämän kaiken pitäisi olla itsestään selvää, mutta tiedän ettei se valitettavasti ole. 

Neljänneksi: vammaisten naisten pitää saada apua väkivallasta aiheutuneiden traumojen käsittelyyn ja niistä selviämiseen. Sitä varten tarvitaan ammattilaisia, jotka ymmärtävät, ettei vammaisen naisen ongelma ole vammaisuus vaan häneen kohdistunut väkivalta. 

Lumi yllättää aina

Helsingin kaupunkiympäristön toimialalla on meemi, jossa sanotaan: "Sinun kotikatusi aurataan aina viimeisenä." Olen nähnyt sen taas tällä ja viime viikolla monta kertaa. 

Meemi tuli mieleen eilen, mutta ei naurattanut, kun jouduin matkustamaan taksilla noin 350 metrin matkan Kalasataman metroasemalta Suvilahteen Tiivistämölle. Normaalisti kelaisin tuollaisen matkan helposti ja nopeasti, etenkin kun maasto on tasainen. Nyt jalkakäytävällä oli niin paljon lunta, että se ei ollut mahdollista. Lumi oli satanut jo pari päivää aiemmin, sen päälle oli heitelty vähän hiekoitussoraa, mutta olisi sen voinut myös siivota pois. 

Suomalaiset naureskelevat ulkomaille, joissa sentti lunta tarkoittaa kaiken pysähtymistä. Voisi kuvitella, että naureskelu johtuu siitä, että meillä on homma hallussa, prosessit kunnossa. Siksi lumi ei aiheuttaisi ongelmaa. Mutta kysymys onkin vain siitä, että etuoikeutetut ihmiset ajattelevat ableistisesti. 

Talvikunnossapitokeskustelua seuratessa (en ole vain seurannut, vaan myös osallistunut) huomaa nopeasti, että suomalaiset naureskelevat myös monille kaiken pysähtymistä, pitkää kotiarestia. Osa näistä ihmisistä on vammaisia, osa pitkäaikaissairaita, osa vanhuksia. On varmaan muitakin. Jotenkin ymmärrän, että omakotitalon piha jossain korvessa jää pitkäksi ajaksi lumiseksi, mutta kun näin tapahtuu kaupungissakin, ihan keskustassa. Ja kun samaan aikaan autotiet ovat siistit. Monet ovat sitä mieltä, että näin saa ollakin. Ei ole oikea suomalainen, jos ei selviä lumikasasta. Luminen aika on kuulemma poikkeustilanne, joka pitää vain sietää. Ei joka vuosi toistuva, useita viikkoja kestävä tilanne ole mikään yllättävä poikkeustilanne, johon ei voisi varautua asianmukaisesti.  

Lumi tuntuu olevan joka vuosi yllätys. Lunta sataa koko maassa, mutta koska talvikunnossapito on kuntien vastuulla, joka kunnassa tuntuu olevan erillistalvi. Lisäksi jokaisella tontilla tuntuu olevan erillistalvi. Vastuu ja päätösvalta on jaettu niin usean tahon kesken, että on epäselvää, kuka lopulta on vastuussa mistäkin.  Kuntapolitiikassa opin, että talvikunnossapidosta puhumiselle ei ole koskaan oikea aika. Talvella on liian myöhäistä, keväällä liian aikaisin. Kesälä kaikki ovat lomalla ja syksyllä aika kuluu syyskauden käynnistämiseen lomien jälkeen. 

llmastonmuutos on tehnyt talvikunnossapitokeskustelusta vieläkin absurdimpaa. Minulle on kerrottu, ettei enää kannata investoida talvikunnossapitokalustoon, koska saattaa olla, ettei niille ole tulevina vuosina käyttöä. Ei se nyt niin nopeasti tapahdu! Sitäpaitsi: sään ääri-ilmiöiden, kuten rankkojen lumimyrskyjen, on arvioitu ilmastonmuutoksen takia nimenomaan lisääntyvän. Eilen minulle kerrottiin, että on epäekologista aurata jalkakäytäviä diesel-käyttöisillä lumiauroilla. Sanoja oli tietysti autoileva henkilö. 

Liikkuminen paikasta toiseen on ihmisoikeus. Ihmiseltä ei saa riistää vapautta. Talvikunnossapidon laiminlyöminen on vapaudenriisto, johon ei suhtauduta vakavasti. 

Ei-vammaiset henkilöt esittävät minulle usein (hyvää tarkoittavia) ratkaisuehdotuksia, jotka tiedän toimimattomiksi. Ehdotetaan, että hankkisin paremman apuvälineen. Hyvä idea, mutta kun kunnan terveystoimi myöntää apuvälineitä hyvin kitsaasti, eikä minulla ole niihin varaa. Samalla pyörätuolilla pitää pärjätä sekä ulkona että sisällä. En edes ole varma, että on olemassa tätä ongelmaa ratkaisevaa apuvälinettä. Toivottavasti kehitetään entistä parempia apuvälineitä ja saan niitä käyttööni, mutta tuotekehitys ei ole niin nopeaa että apuvälineet vielä moneen vuoteen korvaisivat talvikunnossapidon. 

Moni ihminen ulkoilisi hyvin mielellään, mutta talvikunnosspidon puute tekee siitä hankalaa, jopa mahdotonta. En tajua, miten meillä on varaa hoitaa murtuneita ruumiinosia ja muita talvikunnossapidon puutteiden aiheuttamia vammoja, jotka vain ja ainoastaan lisääntyvät, kun väestö ikääntyy. Paljon puhutaan siitä, että jokaisen pitäisi olla fyysisesti aktiivinen kunnosta riippumatta, mutta sitten kun sitä voisi edistää, se on muka liian kallista. 

Yleisimmin minulle sanotaan, että no käytä taksia. Käytänkin, mutta minulla ei ole loputtomasti rahaa, eivätkä kunnan myöntämät kuljetuspalvelut riitä juuri mihinkään. Samat ihmiset ovat huolissaan sosiaali- ja terveysmenoista, joten he tuskin innostuvat kuljetuspalvelumenojen lisäämisestä. Sitäpaitsi taksissa ei saa liikuntaa, ei tapaa tuttuja ohimennen, ei saa raitista ilmaa. Joka kevät huomaan olevani rapakunnossa, kun talvi on kulunut sisällä ja taksissa. Oma auto ei ole minulle mahdollinen ratkaisu, eikä monille muillekaan. 

Pyöräilijöiden aktivismi on monessa kaupungissa vaikuttanut myönteisesti talvikunnossapitoon. Vaikuttaa siltä, että tehtävä ei olekaan täysin mahdoton, kun tahtoa löytyy. Kuulemma esimerkiksi Oulussa on tehty erinomaisen toimivia ratkaisuja. Ehkä pitäisi käväistä Oulussa vähän kyselemässä. Pidemmän päälle olisi kuitenkin järkevää siirtää vastuuta talvikunnossapidosta isommille yksiköille niin ettei kaikki olisi kiinni yksittäisten kuntien poliittisesta tahdosta ja resursseista.

Yhdenvertaisuuslain onneton osittaisuudistus

 Eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta antoi torstaina  mietintönsä hallituksen esityksestä yhdenvertaisuuslain osauudistuksesta. Vammaispolitiikan kannalta kiinnostavin kysymys tässä laissa on esteettömyys ja saavutettavuus. On toivottu, että kaikille sopivan suunnittelun, esteettömyyden ja saavutettavuuden (jotka lyhennän tässä tekstissä esteettömyydeksi) laiminlyönti säädettäisiin yhdenvertaisuuslaissa tarkoitetuksi syrjinnäksi. Osauudistus on tosiaan osauudistus: tämä olennainen osa jää sekä hallitukselta että valiokunnalta esittämättä. 

Ajatus kumpuaa suoraan YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksesta, joka määrittelee esteettömyyden ja saavutettavuuden ihmisoikeudeksi ja niiden laiminlyömisen syrjinnäksi. YK on kehottanut Suomea vahvistamaan ihmisoikeuksien toteutumista lainsäädännössään. 

Tällä hetkellä esteettömyysongelmiin voidaan puuttua yhdenvertaisuuslain mukaisena syrjintänä vain yksittäistapauksissa. Syrjitty yksilö voi vaatia hyvitystä. Vastuuseen ei useimmiten joudu se, jonka vastuulla esteettömyys todella on. Esteettömyyden laiminlyömisen nimeäminen syrjintäperusteeksi parantaisi tilannetta huomattavasti. 

Käytännön esimerkki: nykyään voisin saada tilaisuuden järjestäjältä hyvityksen esteellisessä paikassa järjestetystä tilaisuudesta, mutta en voi saattaa vastuuseen esteellisen tilan omistajaa saati rakennuttajaa. Uusi määritelmä antaisi yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan käyttöön kovemmat keinot: se saisi kohdistaa velvoitteita esteettömyyden laiminlyönnistä siitä tosiasiassa vastuussa oleville ja äärimmillään mahdollisuuden asettaa rakennus käyttökieltoon, mikäli se ei hoida esteettömyyttä kuntoon. Laki muuttuisi huomattavasti nykyistä tehokkaammaksi ja esteettömyys etenisi nykyisestä. 

Esimerkistä voi päätellä, miksi lisäykseen suhtaudutaan kielteisesti. On paljon tahoja, jotka eivät halua vastuuseen esteettömyyden laiminlyömisestä. Se ei voi olla syy jättää ihmisoikeuksien toteutuminen vahvistamatta. Sorron lopettaminen pelottaa sortajaa, mutta se ei voi olla antaa sorron jatkua. On kummallista ja vastuutonta, että ihmisoikeusperusteiseksi julistautunut hallitus asettuu tässä kysymyksissä mieluummin syrjijän kuin syrjinnän uhrin puolelle. 

Asian ymmärtämiseksi on hyvä pysähtyä kahden tekstin äärelle. Ne ovat oikeusministeriön vastine valiokunnalle ja kahden lakiuudistustyöryhmän jäsenen eriävä mielipide. Käsittelen ne tässä ajallisesti uudemmasta vanhempaan, koska jälkimmäinen on teemamme kannalta kattavampi. Oikeusministeriön mietintö on lokakuulta, mutta eriävä mielipide on kumonnut siinä esitetyt väitteet jo maaliskuussa. 

Oikeusministeriön vastine

Oikeusministeriön vastine perustelee tiiviisti, miksi tähän surulliseen esitykseen on päädytty. Ministeriö toteaa, että vammaisten oikeudet on jo riittävällä tavalla huomioitu nykyisessä yhdenvertaisuuslaissa. 

"Oikeusministeriö toteaa, että yhdenvertaisuuslain osittaisuudistuksen yhteydessä ei ole ollut mahdollista käsitellä kaikkia esiin nousseita muutostarpeita yhdenvertaisuuslaissa. Esteettömyyteen ja saavutettavuuteen, sopivaan suunnitteluun sekä taloyhtiöiden asemaan liittyvät kysymykset olivat sellaisia, joita ei esitystä valmistelleen työryhmän toimeksiannon, aikataulun ja asetetun kokoonpanon puitteissa ollut mahdollisuutta selvittää ja arvioida tarkemmin."

Toisin sanoen: ei ole ollut poliittista tahtoa. Jos olisi ollut, lausunnossa luetellut seikat olisi kyllä selvitetty. Olisi kuultu asiantuntijoita, olisi pyydetty lausuntoa perustuslakivaliokunnalta -tätä hallitus ja esityksen valmistelusta vastannut oikeusministeriö eivät esittäneet, vaikka esitykseen sisältyy kiistatta perustuslain arviointia kaipaavia kohtia . Oikeusministeriö katsoo esityksen olevan linjassa perustuslain kanssa vaivautumatta perustelemaan tätä oikein mitenkään. Huomionarvoista on, ettei näihin kysymyksiin luvata palata lähitulevaisuudessa. Kaikesta päätellen kysymys ei ole kiireestä, toimeksiannon huonosta muotoilusta tai asiaan perehtymättömästä kokoonpanosta. Asiaa ei siis edes aiota edistää. 

Kiinnitin huomiota myös toiseen kohtaan ministeriön vastineessa. 

"Vammaisyleissopimuksesta johtuvat velvoitteet on otettu monilta osin huomioon jo nykyistä yhdenvertaisuuslakia säädettäessä, mukaan lukien kohtuullisia mukautuksia koskevan säännöksen valmistelussa."

Ministeriö siis kuittaa vammaisten oikeudet kohtuullisilla mukautuksilla. Tämä on paraatiesimerkki  Suomen nykyisestä vammaispoliitista ajattelusta ja linjasta, joista olen erittäin huolissani. Kohtuullinen mukautus on yksilöllinen toimi, esteettömyys taas rakenteellinen asia. Kohtuullinen mukautus on näpertelyä verrattuna esteettömyyteen. Kohtuullisilla mukautuksilla ei voi korvata esteettömyyttä, mutta esteettömyyden avulla voidaan välttää monet kohtuulliset mukautukset. 

Kortteisen ja Hiltusen eriävä mielipide

Osittaisuudistusta valmistelleen työryhmän jäsenet Juhani Kortteinen ja Rainer Hiltunen jättivät eriävän mielipiteen työryhmän esityksestä. Kortteinen on yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan pääsihteeri ja Rainer Hiltunen yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosihteeri. Kumpikin on juristi, kummallakin on valtavan pitkä kokemus ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta. Eriävä mielipide on perusteltu huolellisesti. Tätä taustaa vasten on kummallista, että oikeusministeriö väittää vastineessaan, että lain valmistelusta vastanneen työryhmän kokoonpano ei mahdollistanut kysymyksen selvittämistä ja arviointia. Työryhmään kuuluivat aihepiirin parhaat oikeudelliset asiantuntijat Hiltunen ja Kortteinen, jotka laativat aihepiiristä selvityksen. Koska työryhmän enemmistö ei halunnut selvitystä julkaista työryhmän mietinnössä, he mietinnössä, he julkaisivat sen osana eriävää  mielipidettään.

Kortteinen ja Hiltunen toteavat, että nykyinen yhdenvertaisuuslaki on ajalta ennen YK-sopimuksen ratifiointia, joten sopimuksen velvoitteita ei ole otetttu siinä täysimääräisesti huomioon. Sopimus edellyttää, että aina lakia kehitettäessä edistetään vammaisten oikeuksien toteutumista, siis laaditaan parempaa lainsäädäntöä. Valtiota ei vapauta tästä velvollisuudesta se, että ratifioinnille ei ole ollut lainsäädännöllisiä esteitä ratifioinnin hetkellä. 

Rivien välistä voi päätellä, että esteettömyyttä on arveltu liian vaikeasti määriteltäväksi, että sen laiminlyömisen voisi säätää syrjinnäksi. Olen samaa mieltä siitä, että hyvä lainsäädäntö on tarkkarajaista ja selkeää. Eriävässä mielipiteessä käydään läpi suomalainen esteettömyyslainsäädäntö, joka kyllä tarjoaa määritelmiä ja välineitä esteettömyyden laiminlyömisen analysointiin. Esteettömyyden laiminlyömisen  määritteleminen syrjinnäksi täydentäisi muuta lainsäädäntöä ja osaltaan tehostaisi esteettömyyden toteutumista Suomessa. 

Syrjintätapauksia ratkoneina Kortteinen ja Hiltunen tietävät, että nykyinen yhdenvertaisuuslaki ei anna riittävästi työkaluja tehokkaisiin, oikein kohdistuviin sanktioihin. Esteettömyyden laiminlyömisen määrittely syrjinnäksi ehkäisisi syrjintää, mikä olisi hyvä kaikkien osapuolten kannalta. Eriävän mielipiteen ytimessä on heikommassa asemassa oleva yksilö ja samalla ihmisryhmä, jota lainsäätäjän on tehokkaasti suojeltava syrjinnältä. 

Moni lakiluonnoksesta lausunnon antanut yhteisö ja yksityishenkilö oli samaa mieltä Kortteisen ja Hiltusen kanssa. Mistään ei selviä, mitä on tapahtunut ennen eriävää mielipidettä ja lausuntokierroksen jälkeen. Voi vain olla järkyttynyt valtavasta ristiriidasta eriävän mielipiteen ja hallituksen esityksen välillä. 

Omana pohdintanani totean, että esteettömyyden laiminlyöminen on aivan selvästi syrjintää. Sitä tapahtuu sekä suoraan että rakenteellisesti. Yhdenvertaisuuslain uudistus näyttää lähtevän siitä, että rakenteelliseen syrjintään ei edes haluta puuttua. Tämä on äärimmäisen huolestuttavaa. Vain rakenteelliseen syrjintään puuttumalla vähenee suora syrjintä, koska rakenteellinen syrjintä on suoran syrjinnän juurisyy. 

Tänä syksynä on odoteltu myös Suomen toimenpiteitä EU:n esteettömyysdirektiivin toimeenpanemiseksi. Määräaika meni jo umpeen, eikä mitään ole tapahtunut. Tällä viikolla se jo oli eduskunnan talousvaliokunnan asialistalla, mutta sitten katosi sieltä jäljettömiin. Melko masentava viikko tai oikeastaan koko syksy, mitä esteettömyysasioihin tulee. 

Vammaispalvelulain uudistukselle tuli

Vihdoin näyttää siltä, että vammaispalvelulain uudistus hyväksytään eduskunnassa. Uudistamisen tarpeesta on tiedetty jo kauan, mutta maaliin asti ei ole päästy. Sipilän hallitus oli lähellä, mutta hanke hautautui ilmeisesti tärkeämpien asioiden alle. Nyt on kiire, koska hallituskausi on lopuillaan. 

Uudistuksella on monta tavoitetta. Nykyinen laki rikkoo YK:n vammaissopimusta. Sen pitäisi korjata vanhanaikainen jaottelu kehitysvammaisten ja muiden vammaisten välillä yhdistämällä kaikkien palvelut samaan lakiin. Etenkin kehitysvammalaki on vanha, joten päivitystä tarvitaan. Uudessa laissa korjattaisiin vanhojen lakien puutteita ja vastattaisiin paremmin nykyisiin tarpeisiin. Vammaispalvelulain mukaiset palvelut siirtyvät kunnilta hyvinvointialueelle, joten tämäkin asia pitää korjata lakiin. Sipilän hallituksen aikaan uudistukselle asetettiin vielä säästötavoitekin, mutta siitä luovuttiin. Nyt hyvinvointialueille on luvattu jonkin verran lisää rahaa vammaispalvelumenoihin - tosin joidenkin mielestä aivan liian vähän. 

Vammaispalvelulaki on erityislaki, jolla säädetään sellaisista palveluista kuin henkilökohtainen apu, vaikevammaisen kuljetuspalvelut, asunnonmuutostyöt ja päivätoiminnan. Se turvaa palveluita, joita yleislait, kuten sosiaalihuoltolaki, ei kata. Vammaispalvelulakiin sisältyy monia subjektiivisia oikeuksia, mikä tarkoittaa sitä, että niitä ei voi jättää myöntämättä määrärahojen puuttumisen vuoksi - vaikka määrärahasidonnaisiinkin palveluihin pitää määrätä riittävät määrärahat. Monet vammaispalvelulain mukaisista palveluista ovat välttämättömiä, että vammaisten henkilöiden perus- ja ihmisoikeudet toteutuisivat. Siksi niiden pitääkin olla subjektiivisia oikeuksia. 

Siihen nähden, että uudistusta on valmisteltu vuosikausia, lakiluonnos on yllättävänkin heikkolaatuinen. Erityisen ongelmallista on muutamien pykälien epämääräisyys ja tulkinnanvaraisuus. Syntyy todennäköisesti hankalia tilanteita, jos hakija ei tiedä mitä hän voi hakea eikä sosiaalityöntekijä tiedä mitä hänen pitäisi myöntää. 

Lakien yhteensovittaminen ei näytä onnistuvan kokonaan, vaan osa kehitysvammaisten palveluista jää yhä sen ulkopuolelle. 

Kenties isoimmat tai näkyvimmät kiistat ovat liittyneet laista aiheutuviin kustannuksiin, ikärajaukseen, henkilökohtaisen avun voimavararajaukseen* sekä asiakasmaksuihin. Vammaispalvelulaista keskusteltaessa on tuotu esiin myös muita vammaispoliittisia huolia, jotka eivät oikeastaan liity tähän lakiin. 

Itseäni vaivaa lakiesityksessä asiakasmaksujen lisäksi eniten pari periaatteellista seikkaa. 

Ensinnäkin pari kohtaa esityksessä haisee siltä, että lain yksikkö on perhe eikä yksilö. Selkeimmin tämä näkyy siinä, että omaisen toimimisesta henkilökohtaisena avustajana esitetään helpotettavaksi pykälän verran nykyisestä. Muistutan, että yksi vammaispalvelujen keskeisistä periaatteista on itsenäinen elämä - itsenäinen myös suhteessa omaan perheeseen. Rajan pitää olla hyvin selkeä, ettei väärinkäytöksiä voi syntyä. Erityisen huolestuttavaa tämä kehitys on vammaisten lasten kannalta. Vammainen lapsi on muutenkin huomattavan riippuvainen perheestään. 

Toinen periaatteellinen ongelma on yhdenvertaisuus. Vammaisten henkilöiden pitäisi olla yhdenvertaisia ei-vammaisiin nähden. Nykyisen vammaispalvelulain aikana on kertynyt paljon kokemusta siitä, että vammaispalvelulain yhdenvertaisuuslupaus ymmärretään vammaisten keskinäisenä yhdenvertaisuutena ja tällä perustellaan esimerkiksi sitä, että kenellekään ei myönnetä enempää kuin minimimäärä kuljetuspalvelumatkoja. 

Vammaisuuden ei pitäisi maksaa ihmiselle ylimääräistä. Sekin on periaatteellinen seikka, myönnetään. 

Poliittisen keskustelun henki tuntuu tällä hetkellä olevan, että tämän hallituksen huonommatkin esitykset kannattaa viedä läpi, koska tuleva hallitus on takuuvarmasti huonompi. Tätä oli ilmassa tämänkin lain lausuntokierroksella. Monet järjestöt ilmoittivat kannattavansa esityksen viemistä eteenpäin, osa jopa ohitti sen puutteet. Nyt viime metreillä muutamat järjestöt ovat kuitenkin alkaneet esittää voimakasta kritiikkiä ja jopa kääntyneet vastustamaan lakiesityksen hyväksymistä. Vihreiden kansanedustaja Noora Koponen on ilmoittanut, että jättää äänestämättä hallituksen esitystä vastaan, ellei lakiesitys muutu.   

On kiinnostavaa nähdä, mitä perustuslakivaliokunta lausuu tästä luonnoksesta ja millaisia puheenvuoroja eduskunnan täysistunnossa käydään. 

*Voimavararajaus tarkoittaa, että vammaisen henkilön on kyettävä määrittelemään henkilökohtaisen avun sisältö. Kirjoitan omista näkemyksistäni myöhemmin, sitä odotellessa voi perehtyä tähän Pauli Rautiaisen ja Elina Niemisen tekstiin, joka osoittaa, että kysymys ei ole lainkaan yksinkertainen. 

Kirja-arvio: Frances Ryan: Crippled - austerity and the demonization of disabled people

2010-luvun alkupuolella Iso-Britannia kiristi talouspolitiikkaansa merkittävästi. Julkisen sektorin menot haluttiin leikata minimiin. Tämä tarkoitti sosiaaliturvan ja kaikenlaisten palvelujen karsimista. Oikeutusta haettiin leimaamalla niitä tarvitsevat ihmiset laiskoiksi ja huijareiksi. Media osallistui jahtiin kirjoittamalla raflaavia juttuja sosiaaliturvan väärinkäytöstä ja keräämällä yleisövihjeitä valesairaista. 

Säästöt kuorrutettiin puheilla tehokkuudesta ja verovarojen ohjaamisesta eniten tarvitseville. Kertomatta jätettiin, että ehdot muutettiin mahdottomiksi ja tukien taso laskettiin lähes olemattomiin. 

Talouskuripolitiikan takia Isossa-Britanniassa kuoli ihmisiä sairauksiin, jotka olisi helppo hoitaa lääkkeillä tai ruokavaliolla, esimerkiksi diabetekseen tai aliravitsemukseen. Ihmisiä jäätyi hengiltä, koska heillä ei ollut varaa lämmitykseen. Kodittomuus yleistyi. 

Tiukka säästölinja romutti Ison-Britannian vammaispolitiikan perusteellisesti. Itsenäisen elämän idea unohdettiin ja suunta kääntyi takaisin vanhanaikaiseen hyväntekeväisyysmalliin - paitsi että avustusjärjestöjenkään resurssit eivät riittäneet vastaamaan leikkausten aiheuttamaan kriisiin. Laiskoiksi huijareiksi leimatuille vammaisille ei haluttu lahjoittaa rahaa.

 Vammaisten ihmisten sosiaaliturvasta leikattiin. Sen sanottiin kannustavan heitä menemään töihin. Samaan aikaan työssä käymisen edellytykset vietiin pois. Henkilökohtainen apu ja kotihoito lakkautettiin kokonaan tai suurelta osin. Miten mennä töihin, jos ei pääse edes ylös sängystä? Terveyskeskukset eivät myönnä apuvälineitä, koska niihin ei ole varattu rahaa.

Yhä useampi vammainen ihminen jäi kotinsa vangiksi tai joutui laitokseen. Vammaisten lasten koulukyydit lopetettiin ja opetuksen tuesta leikattiin niin että moni heistä jää kokonaan ilman koulutusta.

 

Säästöt tulevat pidemmän päälle kalliiksi sekä inhimillisesti että taloudellisesti. Yhä useampi britti joutui jäämään pois töistä auttaakseen vammaista tai sairasta omaistaan. Se vähentää verorahoja. Vammaiset ihmiset eivät pääse töihin tienaamaan palkkaa, josta maksaa veroja. Lyhytnäköinen talouskuripolitiikka elää populistisilla luvuilla vaalikauden tai sitä lyhyemmän ajan säästöistä, eikä piittaa kestävästä taloudenpidosta.

Kirja-arvio on julkaistu myös Kynnys-lehden numerossa 3/2022.

Kaikki politiikka on vammaispolitiikkaa

Olen kuulunut suunnilleen kaikkiin Tampereen kaupungin lautakuntiin. En yhtä aikaa, vaan vuorotellen. Se johtuu ensinnäkin siitä, että meillä vihreissä ei haluta kenenkään olevan samassa luottamustoimessa liian pitkään,  toiseksi siitä, että olin kuntapolitiikassa naurettavan pitkään, 20 vuotta, ja kolmanneksi siitä, että Tampereella on vähän mutta laaja-alaisia lautakuntia. Varavaltuutettuna piti olla kartalla kaikesta kaupungin politiikasta. Olen yhä, se jäi päälle.

Tätä taustaa vasten hämmennyn joka kerta kun joku samastaa vammaispalvelulain ja vammaispolitiikan. Sitä tapahtuu yllättävän usein. Hämmennyn, koska vammaispalvelulaki on vain yksi, vaikka toki tärkeä, laki ja minä olen tehnyt vammaispolitiikkaa kaikissa Tampereen kaupungin lautakunnissa. Käsitys on niin yleinen, että se vaikuttaa politiikan prosesseihin ja vammaispoliittiseen keskusteluun. Jopa hyvin ilmiselvissä asioissa unohtuu vammaisten ihmisten näkökulma. Näin on käynyt esimerkiksi kriiseihin varautumisessa kaikkialla maailmassa - ja sitten ihmetellään, miksi vammaiset ihmiset kuolevat kriisitilanteissa todennäköisemmin kuin ei-vammaiset. 

Todennäköisesti ajatus siitä, että vain vammaispalvelulaki olisi vammaispolitiikkaa, liittyy kapeaan käsitykseen vammaisuudesta ja politiikasta. Unohtuu, että vammaiset ovat yhtä moninainen joukko kuin ihmiset yleensä. Mikä tahansa ihmisiin liittyvä lainsäädäntö siis liityy vammaisiinkin ihmisiin. Vammaisia ihmisiä ei voi eristää maailmasta niin, että meitä koskisi vain yksi laki. 

Se, että kaikki politiikka on vammaispolitiikkaa, tarkoittaa, että kaikessa politiikassa on huomioitava vammaisnäkökulma. Tämä ei ole itsestäänselvää yhteiskunnassa, jota suunnitellaan ja pyöritetään ei-vammaisen enemmistön ehdoilla. 

Tämä tarkoittaa myös sitä, että vammaispolitiikka on politiikkaa. Se toimii politiikan mekanismeilla. Siihen liittyy arvoja, valintoja, rahaa, kompromisseja, konflikteja ja muuta sellaista. Tämä välillä unohtuu, kun retoriikassa korostuu suloinen yksimielisyys heikompien (vammaisia jostain syystä halutaan nimittää heikommiksi, palaan tähän myöhemmin) auttamisesta. Vaarana on, että politiikka jätetään tekemättä ja tulokset jäävät surkeiksi, koska hyvä tahto ei realisoidu lainsäädännöksi ja resursseiksi. 

Vammaispolitiikan osaajana minua on monta kertaa vähätelty sanomalla yhden asian poliitikoksi. Tavallaan ymmärrän, mistä se johtuu, minähän olen aina se joka tämän näkökulman tuo esiin - koska kukaan muu ei tuo. Mutta se, että kaikki on vammaispolitiikkaa tarkoittaa kaiken edellä mainitun lisäksi sitä, että vammaispolitiikkaa ymmärtävän on pakko ymmärtää politiikkaa yleensä. Ei lautakunnissa ja valtuustossa paljon kyselty jonkun yhden asian perään, vaan kaikkeen piti osata ottaa kantaa ja kaikesta piti osata äänestää. 

Hesarin viha

Hesari hyökkää pääkirjoituksessaan sekä vammaisten ihmisten kuljetuspalveluita että esteettömyyttä vastaan. Siis ihmisoikeuksia vastaan. Syy: hinta. Hesarin mukaan kaikki tällaiset velvoitteet ovat kohtuuton taakka yhteiskunnalle. Hesari heittelee väitteitä muun muassa kohtuuttomista esteettömyysvaatimuksista ja palvelujen ylikäytöstä perustelematta niitä lainkaan. Kirjoitus on suoranaista vihapuhetta vammaisia ihmisiä kohtaan. 

On selvää, että kirjoitus liittyy vammaispalvelulakiin, jonka uudistus on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Ajankohta täsmää. Lakiesitys sisältää monia subjektiivisia oikeuksia - se tarkoittaa, että palvelut on myönnettävä riippumatta määrärahoista (tosin määrärahasidonnaisiinkin palveluihin pitää lain mukaan varata rahaa todellisen tarpeen mukaan, mitä moni ei tiedä). Ei ole uusi ajatus, että tämä on kallis laki. Sitä puhuttiin ensimmäisen vammaispalvelulain käsittelyn yhteydessä 1980-luvulla ja siitä on puhuttu sen jälkeen. Tällaiselle argumentoinnille on tyypillistä, että vaihtoehtoja saati niiden kustannuksia ei esitetä. Puhumattakaan siitä, että muistettaisiin mainita velvollisuudet, joihin Suomi on sitoutunut. Puhumattakaan ihmisistä, joiden elämä riippuu näistä palveluista. 

Kirjoitus näyttää päällisin puolin vastustavan nimenomaan velvoittavaa lainsäädäntöä. Mietin ensin, onko tämä nimettömästi huuteleva pääkirjoitustoimittaja unohtanut, että nämä asiat maksavat, oli lainsäädäntö velvoittavaa tai ei. Sitten tajusin, että kyllä tässä nyt ollaan sitä mieltä, että ne pitää vaan jättää tekemättä. 

Oikeastaan velvoittavan lainsäädännön tehtävä on turvata oikeuksia. Ilman niitä joudutaan harkinnanvaraisuuden, hyvän tahdon ja muun vastaavan epämääräisyyden limboon. Vammaisen ihmisen asema on siinä erittäin heikko ja hauras. 

Suomi on viisi vuotta sitten ratifioinut YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen. Sen mukaan esteettömyys on yksiselitteisesti ihmisoikeus. Suomessa on varsin pitkä matka siihen, että esteettömyys voisi mennä liian pitkälle. Päinvastoin: Suomi ei ole muuttanut lainsäädäntöään YK-sopimuksesta vastaavalle tasolle, vaan on jopa vastustanut muun muassa EU:n esteettömyysasetusta. Ihmettelen tätä, koska väestön ikääntyessä esteettömyydelle on entistä suurempi tarve. Meillä ei ole varaa siihen, että ihmiset jumittuvat kotiinsa ja joudumme paikkaamaan esteettömyyttä erilaisilla palveluilla. Esteettömyys on pitkällä aikavälillä mitä edullisinta ja kestävintä politiikkaa. 

On kiinnostavaa, että esteettömyysvastainen puhe on viime aikoina noussut voimakkaasti julkisuuteen. Tiedän, että muun muassa rakennusteollisuus on kulisseissa vastustanut esteettömyyttä pontevasti ties kuinka pitkään. Tämä Hesarin pääkirjoituskaan tuskin on mikään sattuma, ei valtakunnan päälehti ota kantaa täysin satunnaisesti. Mikään ei varsinaisesti tunnu uhkaavan nykyistä tilannetta. Esteettömyyslainsäädäntöä ei valitettavasti olla tiukentamassa, sanktioita esteettömyyden laiminlyömisestä ei ole kukaan edes ehdottanut. Saisi kyllä tiukentaa, saisi säätää ne sanktiot. Joku on kuitenkin niin huolissaan, että kokee aiheelliseksi vastustaa äänekkäästi ja luoda ikäviä uhkakuvia. 

Myös liikkuminen on ihmisoikeus. Se on välttämätöntä monien muiden perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiselle. Kuljetuspalvelut takaavat tämän oikeuden niille, jotka eivät kykene käyttämään joukkoliikennettä tai ajamaan omaa autoa. Niihin liittyy omavastuu, joka on sama kuin joukkoliikennelipun hinta, joten ei oikein voi edes puhua ilmaispalvelusta. Matkojen määrä on tiukasti rajattu, niitä ei yleensä saa edes oman tarpeen vaan kunnan (tulevaisuudessa hyvinvointialueen) linjauksen mukaisesti. 

Esteettömyys maksaa, kyllä, etenkin tässä maassa, joka on sen suhteen jäljessä. Vammaispalvelut maksavat, kyllä. Niiden vaihtoehdotkin maksavat. Vammaisten ihmisten jättäminen yhteiskunnan ulkopuolelle maksaa, laitosten ylläpitäminen maksaa, samoin vammaisten ihmisten perheenjäsenten jääminen pois töistä maksaa. Ehkä Hesari ajattelee, että tässä pitäisi vaan tajuta lopettaa tämä vammaisuus. Historian saatossa on moni haaveillut vammaisuuden kaikkinaisesta kitkemisestä, mutta kukaan ei ole siinä onnistunut, eikä varmaan onnistu tulevaisuudessakaan. 

Hesari on viime aikoina esittänyt moneen otteeseen huolia niin sanotusta wokesta. Woke on nimi, jonka äärioikeisto on antanut vähemmistöjen oikeuksia puolustavalle liikkeelle ja puheelle. Lehti näyttää maalaavan marginaaliin tungetuista, sorretuista vähemmistöistä sellaista kuvaa, että ne ovat taakka ja uhka enemmistölle. Näin siis lehti, joka mainostaa puolustavansa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Surullista. 

”Laki on hyvä, mutta sitä ei noudateta”

“Laki on hyvä, mutta sitä ei noudateta.” 

Tämä on yleinen lausunto suomalaisessa vammaispoliittisessa - eikä vain siinä, vaan muutenkin poliittisessa - keskustelussa. Esteettömyyden puute on arkkitehtien ja rakentajien vika, vammaispalvelujen niukkuus sosiaalityöntekijöiden vika ja niin edelleen. 

On vaikea sanoa, miksi lain toimeenpanijoita on helpompi syyttää ongelmista kuin lakia. Ehkä laki on jotenkin pyhä, koskematon. Ihmisen tai ammattikunnan tietämättömyys on ehkä helpompi hahmottaa kuin monimutkaiseksi koettu laki. On helpompi vaatia lisää kursseja ja materiaalipankkia kuin parempaa lainsäädäntöä. 

Väitteeseen liitetään usein vielä toinen väite: “Ainakin meidän lakimme on parempi kuin monessa muussa maassa.” Määrittelemättä jää, missä muussa maassa ja miten se muun maan laki on huonompi kuin meillä. 

Totta tämä väite ei ole. Vammaisalan lainsäädäntömme ei ole millään lailla edistyksellistä tai edes ajan tasalla. Oli ehkä kolmekymmentä vuotta sitten, sillä niin kaukaa lait ovat. Monet maat ovat tässä välillä menneet vauhdilla meistä ohi.

Hyvä laki sisältää elementtejä, jotka pakottavat noudattamaan sitä. Noudattamatta jättämisellä pitää olla seuraamuksia noudattamatta jättäneelle. Suomessa voi rakentaa umpiesteellisen rakennuksen, vaikka laissa säädetään esteettömyydestä, koska siitä ei seuraa varsinaisesti mitään. 

Lain pitäisi olla niin selkeä ja tarkkarajainen, että sen noudattaminen onnistuisi ammattilaiselta, jonka tehtävä nimenomaan on soveltaa lakia. Jos suurin osa korkeasti koulutetuista vammaispalvelun sosiaalityöntekijöistä myöntää jatkuvasti liian vähän vaikeavammaisten kuljetuspalveluita yksilöiden tarpeisiin nähden, vika ei taida sittenkään olla heissä, vaan laissa. 

Paitsi että väite on epätosi, se on myös vaarallinen. Sen takia analyysi menee päin honkia ja valitaan toimimattomat ratkaisut. Ne, joilla olisi valtaa asioiden korjaamiseen, pääsevät kuin koirat veräjästä. Mikään ei muutu pysyvästi.